perjantai 21. helmikuuta 2014

Tässä minä paljastan

Momomoou.
Meikästä ei ole kuulunut mutta syystä. Töihin paluu otti hiukan liian raskaasti. Jotain pientä ehdinkin mainitsemaan kuukausia sitten. Huomasin samalla oman henkisen ja fyysisenkuntoni hurjan laskun alaspäin. Puntarin lukemat taas alkoivat kohota ylöspäin aina siihen saakka että saavutin lievän ylipainon. Olin alakuloinen, ehkä hieman sitä masennustakin. Näin ainoastaan niitä kamuja jotka kävivät luonani. Heidän seurassaan tsemppasin ja nautin. He leikittivät Kettua ja naurattivat minua. Makasin paljon sohvalla eikä aamulla sängystä nousemisesta meinannut tulla yhtään mitään. Se oli vaan pakko koska eihän pieni lapsi itseään hoida. Parisuhde oli(on) koetuksella koska emme nähneet ikinä. Puolet päivästä minä vietin aikani Ketun kanssa ja Ville taas huiteli luonnoslehtiönsä kanssa työhuoneellaan. Osat vaihtuivat lähes tasan silloin kun oli minun vuoroni juosta bussin kautta töihin. Kotiin päästyäni illalla läsähdin tietokoneelle vahtaamaan jotain sarjaa suuret eväät seuranani. Lopetin kokonaan ulkona käymisen. Tai, kävinhän minä harvoin ruokakaupassa ja ne työmatkat totta kai.
Lopetin oikeastaan kaiken kivan mistä olin ennen nauttinut. En jaksanut tehdä mitään. En edes halunnut tehdä mitään. Ystävyyssuhteet kärsivät. Saatoin keksiä huonoja tekosyitä perumaan sovittuja tapaamisia jotta voisin vaan rypeä lattialla. Unohtelin asioita. Unohdin kaiken. Kettu turhautui aamupäivien sisällä oloon ja alkoi kiukutella minulle tavallista enemmän.  Kotonaolo aiheutti ahdistusta koska en jaksanut lähteä minnekään ja tunsin vaan olevani kotini vanki sekä sen orja. Olin muuttunut entisen itseni vastakohdaksi. 
Vähän aikaa sitten sain puhelun vanhentuneen sokeriseurannan lähetteen vuoksi. Itkin bussissa puhelimeen että eihän minulle ole edes kerrottu koko lähetteestä. Sovimme tapaamisen ja kukaan ennen häntä ei ollut ottanut tosissaan lihomistani. Kaikki olivat vaan vähätelleet kilojani. Joku kohteliaisuuttaan ja toinen taas ei välttämättä osannut arvioida mustien väljien vaatteideni alle.
Nyt olen ollut itsekäs ja aloittanut harrastamaan kerran viikossa. Yksi tunti joka on vain minua varten. Ihana tunne! Pyrin vielä toiseenkin mutta sen aika ei ole vielä. Pikkuhiljaa keräilen voimiani ja myönnän olevani vähän heikossa jamassa. Minulla on edelleen uskomattomat univelat ja järjettömät säkit silmieni alla. Ei riitä cover it all -paletti. Tästä se lähtee. Itseni kasaaminen. 
---
Ei kannata kerätä sisäänsä liikaa kurjia asioita vaan antaa niiden tulla ulos. Väkivaltaan en ketään yllytä mutta jos vaikka itkettää niin antaa tulla vaan ja kunnolla. Ystävät ja perhe varmasti tsemppaavat ja vetävät sieltä syvimmästä ojasta jos antaa mahdollisuuden.
Alan myös pikkuhiljaa aktivoitumaan lemppari blogien parissa. Varautukaa epämääräisiin kommenteihin.. Mitäs porukalle kuuluu? Toivottavasti mukavampaa kuin menneille kuukausilleni. Heh.