Moro moro osta poro

Morjens kamut.

Sehän on kuulkaas sillä lailla että tuo oikea elämä on vienyt aikani lähes kokonaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Päivitys on jäänyt osittain siksikin etten halua tuoda jo hurjasti kasvaneen tyttäreni kasvoja enää tänne. Lukijoita Ketustelulla nyt ei ole hurjia määriä, mutta kyllä mua vähän jännittää koko asia. Onhan kyseinen asia ollut tapetilla jo pidemmän aikaa.

Pikakuulumisia heti tai sitten ei mitään.

Kettu on aloittanut kuviskerhon! Ja voi mahdoton sitä huudon ja äkäisten

- En halua mennä perhoon! >:( -kommenttien määrä josta kärsimme koko perhe vielä hetki sitten. Alkuajoilta minulta jäi mieleen kuinka ajoivat hienosti vanhemmat äkkiä ulos välttääkseen suuremmat tunneryöpyt (kaikilta). Eka kertani oli aikamoinen katastrofi. Kettu jäi huutamaan perääni pää punaisena kerhonvetäjä Tuulan sylissä minun painaessa äkkiä sieltä pois. Joku toinenkin lapsi taisi itkeä. En ole enää edes siitä varma kun kuulin vaan oman lapseni kiljunnan ja päässäni jyskytti
 Olen hylännyt lapseni. Olen hylännyt hänet.

Mutta nyt. Voi nyt!  Kerho on siisti paikka ja sinne on kiva mennä. Arvostan myös sitä että siellä käytetään paljon kierrätysmateriaalia. Esimerkiksi lapset saavat paperiksi käyttöönsä koulusta poistettuja pistekirjoituskirjojen sivuja. How cool is this? Sanon että uber coolia!

Joskus olen onnistunut hivuttautumaan hakureissulle niin ajoissa että kerhohetken salakuuntelu on ollut mahdollista. Sisältä kuuluu ilon kilahduksia, naurun mekkalaa, arvauksia ja lauluja. Meidän neiti on tottakai eniten äänessä. En tiedä johtuuko se kenties siitä että hänellä on kantava ääni vai siksi koska äitinsäkin on aikamoisen puhelias tapaus? 

 .

Tuleva aviomieheni (kyllä, hän on viimeinen lupautunut!) Ville työstää uutta osaa sarjakuvastaan työhuoneella. Kaikkien meidän kolmen yhteisen ajan kustannuksella hän tekee sitä usein myös viikonloppuisin jos ei satu olemaan soittelemassa. Minä taas aherran viikkoni murmelina toimistorottana. Perus arkea siis.

Tässä kuvakaappauksia instagramistani etteivät silmät kuivu kuoppiinsa lukemisen vuoksi. Huh.

Ihan tavallista

Normaali keskustelu tyttäreni kanssa illalla nukkumaan mennessä.

-          Äiti, eihän mörköjä pelätä eihän?  Eihän pelätä mörköjä eihän?

-          Ei pelätä. Ei tarvii pelätä mörköjä.

-          Mörkö se lähti piiriin. Mörkö se lähti piiriin. Mörkö se lähti piiriin.

Vai pitäiskö?

Hiekkaa suuhun ja kaverille kanssa.

Mou.

Luulin vielä hetki sitten että olisin ehtinyt kerätä paljon jaettavaa pääkoppaani mutta ei. En ole. Olen vaan juossut pää kolmantena jalkana paikkoihin kuten töihin tai sitten vaan coolisti ollut tekemättä mitään tärkeää. Paitsi tietysti hengannut pienen neidin kanssa.

Villen ystävä mielikuvitus Kalle halusi järjestää mieheni syntymäpäivien kunniaksi jotain pientä joten juhlittiin pienellä porukalla. Itse sankari oli armottoman pahanolon vallassa Kahvillassa edellisillan vietettyään. Kuulemma saan syyttää hänen veljeään. Kiitos Andy, kiitos. Veljekset kera mielikuvitus Kallen muistivat Villeä uudella Wii U:lla pelattavalla Mario Kartilla. Se on siis Super Mario hahmoilla pelattava autoratapeli erikoisine välineineen.  Mario-pelit ovat muutenkin kovassa suosiossa meidän isompien Nintendo-fanien keskuudessa. "Supper Maariota. Pelataanko Supper Maariota? Pelataako?" Kuuluu usein hänen samalla kantaen jotain useista Mario-peleistämme luokseni. Yleensä käsken pistämään pelin takaisin mutta välillä hellyn ja pistän levyn konsoliin. "JEEEEE! Pelataan!"

Olemme viettäneet tätä nykyä aikaa naapureiden kanssa. Joskus mainitsin että alku ei mennyt kovin hyvin (ovemme edessä olevan (?) tupakkapaikan vuoksi) mutta nykyisin voisin sanoa meidän olevan jo aika hyviä kamuja. Lapset odottavat toistensa seuraa, käyvät kyläilemässä, jakavat samat vesilammikot ja syövät hiekkaa vuorotellen hiekkalaatikolla suoraan lapiosta. Hassut pikkutontut. Hiekan syömistä en ymmärrä enkä usko että lapsetkaan. Taisi olla vaan jotain millä hauskuuttaa toista eli tyhmää yhteistä tekemistä.

Eräs ilta päätimme tarjoilla pienille iltapuuroa ulkona. Naapurin poika keksi että "Nyt Kettu, karataan!" ja he lähtivät viipottamaan puurolautasia ja meitä hämmentyneitä äitejä karkuun.

Party party all day long!

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, tuntui sää olevan Ketun syntymäpäiväjuhlia vastaan. Leivoimme Villen kanssa aamun ja voi kuinka toivoimmekaan sään selkeytymistä. Välillä näytti ihan hyvältä mutta sitten sade taas iski ropisten kattopaneelejamme vasten. Tip tip tip tip tipeti tap. Helvetti sentään. Ville ei suostunut miettimään kakkosvaihtoehtoa, se oli turhan rankka. Nimittäin ahdas ja kuuma asuntomme. Heitin myös muita ideoita joista ehkä ällöin oli pesutupamme. Kaiken manaamisen ja toivomisen päätteeksi aurinko voitti ja pilvet lipuivat jonnekin muualle. Juhlat ulkona saattoivat alkaa. Arvon juhlavieraat joutuivat heti saavuttuaan hommiin eli kantamaan ja järjestämään ympäristöön vähän sitä juhlan tuntua. Hyvä tuli ja hyvät juhlat oli. Lapsivieraiden puolesta pieniltä kähinöiltä ei vältytty mutta me isommat osasimme ottaa iisisti tuoremehun äärellä. Suurimmat erimielisyydet tulivat esille tavaroiden käytöstä eli kuka saa pukata vauvanukkea ja kuka ajella potkupyörällä.  ”MINUN! Anna tänne se.”  Mitään älyttömiä sokeriövereitä en usko kenenkään vetäneen koska sitä huumaavaa ainetta oli niin vähän tarjolla. Mielestäni hedelmät ja kasvikset ajoivat ihan hyvin asiansa näissä kemuissa. En näe mitään järkevää syytä alkaa syytämään sokerisia naminameja ennen kun lapsi osaa sitä itse haluta. Loppu huomautuksena; Mieheni oppi syömään karkkia vasta tutustuttuaan minuun.. Sori Ville ja + 10kg.

Ketun tädit olivat matkanneet kaikki kuka mistäkin Suomen kolkasta luoksemme juhlahumuun. En uskonut ennen kun se oli totta. Harmi ettemme ehtineet viettää aikaa kimpassa kemuissa.

Ai niin, oli lystiä!

La-La means i love you (tai ihan vaan lauantai)

Oi joi mitä kelejä. Oi joi mitä päiviä. Lauantaina olin esim. Yellow housen avajaisssa Vellamonkadulla. Siellä soi aika paljon musiikki ja tunnelma oli mukavan leppoisa. Kiitos Marialle joka mahdollisti tämän. Minäkin aika randomina paikalla hengasin mutta hengasimpa silti. 

Ihana ihana ihana Laura Moisio. 

Satan's Fingers toimi!

Ja no, Lassi! Tykkään.

Tuttu keikkayleisö.

Kävin myös vähän keilaamassa työkamujen kera. Piikki oli auki mutta join vain yhden lonkeron. Mikä mua vaivaa? Kuitenkin söin sitäkin enemmän työpaikan laskuun. Sori.

Sieltä pyöräilin takaisin nauttimaan keltaiselle talolle eli näpräämään uutta kännykkääni seurassa. Tapasin siellä kännykän koskettelun lomassa jonkun valokuvaajamiehen joka meidän hetki juteltuamme tajusi minun olevan Villen tyttöystävä. Kuulemma murre, cthulhu ja suunnattomat pelikokoelmat todistivat sen. Taustoistamme voisin sanoa että olen nähyt kyseisen miehen selän ja sivuprofiilin kerran aiemmin. En ole varma näkikö hän minua silloin koska työskenteli ahkerasti.

Myöhäisempää iltaa vasten nostin tipahtaneet ketjut takaisin pyörääni ja lähdimme Jaden ja Even kera Rauhaniemen rantaan. Kettu oli yökylässä ämmillä joten ei tarvitse ilmoitella sossuille että valvottaisin lasta tahallani yömyöhään. Mielihalu uimisesta oli kova ja sinne myös menimme. Paitsi Eve joka ei järveen uskaltanut. Idean äiti feidasi oman ideansa. Ymmmärrän sen koska edes pienet tytöt eivät kyenneet uimaan siinä jääkylmässä vedessä. Melkein näin vielä jääpalikoita siellä täällä. Nyt on toukokuu! Aika herkkusienenä olin sen pulahtamisen jälkeen. 

Nyt jatkan Ketun kaksivuotis kemujen uusiksi pistämistä (ulkona sataa ja ukkostaa). Tarkoitus oli juhlistaa ulkona neitiä koska kotimme on kuin sauna. Vihtomaan mars!

Me tytöt ja vähän muita.

Vaikka asummekin kaupungissa, olemme Ketun kanssa sen verran onnekkaassa asemassa että pääsemme silloin tällöin ihastelemaan komeita hevosia ja maatilan meininkiä. Kyseisellä tilalla on myös pörröinen Martti-kissa joka pitää minua jonkinlaisena lepotuolina. Ja ei, en ole nostanut kissaa päälleni, hän kiipeää aina itse.

 

Ei mulla nyt muuta.

 

Mou.

 

Takinkääntäjä

Joskus sanoin että en niinkään välitä urheilusta. En pidä siitä edelleenkään jos mietin asiaa liikunnan kannalta. Pyöräilystä, lautailusta, uimisesta, tankoilusta ja ilma-akrobatiasta (kankaat sekä renkaat!) sen sijaan pidän. Ajattelen ne kaikki ennemmin aivojumppa harrastuksiksi.Paitsi pyöräily joka on selkeästi vain fiksuin tapa liikkua. 

Mutta nehän ovat kaikki liikunnallisia harrastuksia! Missä kohtaan ajatteluni käänsi ne mukavaksi? Sama se, mutta kelpaa.

Välillä oikein tärisen jännityksen riemusta ennen tunnin aloitusta. Jo se että varaan itselleni tuntipaikan jostain aiheuttaa kivaa kihelmöintiä vatsassa sekä kämmenissä. Enkä nyt edes meinaa mitään pientä kiherrystä vaan aika suurta.

En osaa silti vieläkään käsittää että harrastan liikuntaa. Wtf minä. 

Löytykö kohtalotovereita? Ensin vihataan mutta ehkä ei sittenkään kohta..

Hyvin hikiset pyöräilykamppeet ja edelleen hikinen minä arkivaatteet niskassa. Kuva siksi koska värimätsäys vahinko.