Mo!

Pitkän hiljaisuuden jälkeen tulen valottamaan vähän tilannettani.

Aloitin tosiaan työt ja siitä lähtien olen tuntenut oloni hyvin hyvin kurjaksi. Fiilikseni eivät johdu itse työstä vaan siitä kuinka joudun aikani käyttämään. Tapasin ennen lähes joka päivä ystäviäni. Nyt vaikeista työajoistani johtuen näen tuttujani ainoastaan töissä töiden lomassa. Villeä en näe sitäkään mitä ennen. Hän nousee aamuisin ennen meidän tyttöjen heräämistä ja lähtee työhuoneelle työstämään sarjakuvansa kakkos osaa. Vietämme Ketun kanssa kahdestaan päivän aamun tunnit syöden ja  leikkien ulkona kuin sisälläkin. Teen eväät, pukeudun valmiiksi pyöräilykamppeisiini kenkiä jalkaan laittamista lukuunottamatta. Ville pyyhältään kotiin ja teemme läpystä lapsen vaihdon. Pyöräilen töihin johon menee lähemmäs tunti peseytymisen takia. Hikoan. Ja alkulähtöni jälkeen olen kymmenen tunnin kuluttua kotona. Myöhään illalla siis. Lösähdän hetkeksi sohvalle television ääreen sitä oikeasti katsomatta ja nukahdan siihen.

Kappas se on aamu ja sama päivä uusiksi. MIKSI? EI EI EI!! .. fu fu fuuuuu

En halunnut tulla kirjoittamaan mitään tänne, enkä edes ehtinyt,  koska olisin mahdollisesti kertonut vain hyvin ikäviä asioita parisuhteestani jota ei enää näkynyt missään. Huusin poikaystävälleni viimeviikolla ja mietin väkivaltaisia ajatuksia. (entä jos potkaisen, huomaako se sitten minutkin) Olin hyvin turhautunut moneen muuhunkin asiaan kuin vain hänen ajankäyttöönsä. Siis oma ajankäyttönihän tässä on aivan syvältä. Missä mun ystävät on? Eikun hei, minähän oon töissä aina silloin kun he eivät ole. 

Hey pliiis miehet, huomioikaa emäntiänne. Ei tarvitse tehdä mitään sirkustemppuja kuten ystäväni hyvin sanoi. Halaus pahaan mieleen/hyvään mieleen tekee naisesta tärkeän. Naiset taas varmasti tietävät mistä oma mies tykkää ilman yksittäistä vastausta (esim. housut pois ja se suuhun).

"Elä huoli, me pidetään sulle kotona seuraa." 

(vine postaus)

Mo!

Kaikesta töihin paluun alkyhypetyksestä huolimatta tapahtui hajoaminen. En ole jaksanut tulla kertomaan tästä epäonnistuneesta olostani tänne aijemmin. Koetan vain pitää tapani mukaan elämän normaalina. Tavata kamuja aamuisin Ketun kanssa ennen töihin menoa ja jopa öisin töiden jälkeen armottomasta uupumuksesta huolimatta. Huonosti tosin. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat hyvin suurilta ja epämiellyttäviltä. En haluaisi enää edes vastata puhelimeen jos joku soittaa tai laittaa viestiä. Jos käytin ennen facebookkia huonosti niin nyt en käytä sitä ollenkaan vältelläkseni ihmisiä.

Jos pahaa on niin hiukan hyvääkin. Työmatkapyöräily maistuu vaikkakin on hurjan raskasta minunlaiselleni huonokuntoiselle. Jospa seuraavalla viikolla helpottaisi eikä tuntuisi siltä että vetäisi pikkukiviä keuhkoihin.

:,,(

Kodinhengetär on vähän hidas

Mou!

Onko mitään ihanampaa kuin tulla raskaan ulkonavietetyn päivän jälkeen siistin ja puhtaaseen kotiin jossa odottaa vielä valmis ruoka valmiina? Mielestäni ei. Poikaystäväni on tässä asiassa samaa mieltä kanssani. Hän lähtee aamupäivästä töihin, on siellä ahkerana, ajattelee välillä perhettään lämmöllä ja tekee vielä kovemmin töitä. Kun tulee kotiinlähdön aika hän ajattelee hetken että entäs jos tänään olisi se päivä.. No ei se ole! Kotona odottaa luultavasti kovempi kaaos kuin hänen sieltä töihin lähtiessä. Tiskiä on kerääntynyt valtavat kasat, lattioita peittää vaate ja lelu kuorrutus. Pöydät, pöydän alla oleva lattia sekä seinät ovat saaneet myös osumaa ruoasta. Mahdollisesti tekemäni ruokakin on palanut pohjaan.

Minä silti tsemppaan ihan hulluna! Teen joka päivä kokoajan vähän siivousta. Siis ihan valehtelematta. Pidän myös kunnon siivoushetkiä niin että komennan Ketun isin kanssa ulos jota saan siivota rauhassa. Myös ämmi ja mummi ovat molemmat kokeneet kovan komennukseni "Ulos! Minä siivoan nyt." .. Ja sitten se puhdas koti kestää vain siihen saakka kun muu sakki astuu takaisin sisään. Vähintään se olen minä itse joka jättää tavaroita lojumaan minne sattuu jos joku muu sitä ei tee. Jatkan taas hitaasti mutta kokoaikaisesti siivoamisen uusintaa. Tavaroita tavaroita. Valitettavasti päivässä on vain tietyn verran tunteja ja minulla vain tietyn verran aikaa paneutua siivoukseen. Tyttö tulee ykkösenä. Oma viihtymiseni kakkosena

Meidän perheelle siis se ihanan siisti ja ruoalta tuoksuva koti on jäänyt totaaliseksi kuvitukseksi viimeisen vuoden ajaksi kaikesta kovasta työstä huolimatta. Minä en vaan ehdi tehdä kaikkea kokoajan uudestaan siihen mennessä kun Ville palaa töistä kotiin. Katsotaampa siis miten hän pärjää tytön ja kaaoskodin pystyssä pitämisessä alkaen ihan pian kun minä aloitan muut työt kuin kotityöt.

Huomenna Helsingin Sarjakuvafestivaalit .. Ou mai bf's Linnis.

Well hellou! Kotiuduimme tuossa muutama tunti taaksepäin ja tässä stressaan jo seuraavaa matkaa. Nimittäin sinne Helsinkiin Sarjakuvafestivaaleille. Meillä oli Tukholmassa omat kommelluksemme mutta nyt sivuutan ne toistaiseksi tyystin ja kehotan porukkaa menemään viikonlopuksi nauttimaan sarjakuvista. Niin ja tottakai peukutan myös sitä että haette omat kappaleenne Villen sarjakuvasta ja pyytäkää nyt ihmeessä omistuspiirros samaan rahaan. ;)

Kotona olemattomuudestani johtuen koneella ei ole vielä ohjelmia asennettuna enkä voisi edes lastata tänne kuvapläjäystä (otinkohan edes oikein kuvia reissussa?) mutta asiaa ja asian vierestä löytyy juttua liiaksi jaaritteluksi saakka. Esimerkiksi kuinka koetin tuhota jälleen parisuhteeni Villeen turhalla (?) skitsoilulla puhelimitse. Ihan totta olen leppoisa tyyppi mutta jos olet juuri löytänyt lapsen päästä punkin  ja kuulet samalla että halpoja lippuja viikonlopun viettoon ei ole ostettu saattaisi kuka tahansa viilipytty kuohahtaa yli.  Ja päässä pyörii edelleen luultavasti laivan takia. Milloin tämä karuselli pysähtyy? En sentään ole merisairas kuten pienempänä. Koetan palata asioille mahdollisimman pian. Nyt ensimmäinen jakso itselleni julkkis BB:tä! ;D Jeahhh. --->

A BEAUTIFUL BODY. NOT.

Kauhistuin kaupassa käydessäni pari iltaa sitten kun näin Iltasanomien kannen Se meni jotenkin niin että "Timminä raskauden jälkeen" tai vastaavaa ja lisänä kuvia hyvävartaloisista naisista. Hämmennyin niin pahasti etten muista asiasta sen enempää. Otsikon pitävyydestäkänä en ole yhtänä varma. Vasta eksyin myös Iltalehden sivustojen kautta Mari Kasvin, tunnetun fitnes tähden, blogiin jossa hän kehotti synnyttäneitä naisia kertomaan tarinansa takaisin fittiin kroppaan. Tottakai höystettynä kuvilla. Kauhunsekaisin tuntein luin ensimmäiset tarinat ja loput selasin kuvia ihmetellen. Kadehtien. Kuinka minä voin edelleen yli vuosi synnytyksestä näyttää tältä ja ne monet muut jo kuukausia aijemmin siltä? MAMI GO GO-blogin Minttu pisti myös vettä myllyyn aloittamalla jonkin rakastan kroppaani synnytyksen jälkeen- kamppiksen joka aiheuttaa minussa myös kurjuutta vaikka tarkoitus on täysin päinvastainen. Kampanjan aihe on kertoa muille/itselleen, juurikin minun kaltaisilleni tyypeille, että Rakasta itseäsi sellaisena kuin olet. Olet tehnyt maailman upeimman työn syöttämällä itsestäsi ja kasvattamalla lasta sisälläsi, tuolla nyt erilaisella vartalolla joka on tottakai ottanut hiukan hittiä. Mitä tästä tulee ensimmäisenä mieleen? Olenko ylpeä ja kannan itseni rinnat ojossa sekä selkä suorassa? Ehei, En todellakaan rakasta kroppaani. Ahdistun vaan tämän vartalon sisällä. Tietysti rakastin vartaloani juuri sillä tavalla että tällä olen kasvattanut ja syöttänyt Ketun, mutta nyt kun se työ on tehty olen vaan minä ja minä olen jumissa tässä höllyvän leveässä vartalossa. Voi milloin koittaa se aika että  osaisin tämän ulkomuotoni hyväksyä? Toivottavasti pian.

Ketutuskäyräni ovat korkealla. Kuvia ei luonnollisesti tule tähän postaukseen.

Mräääääh!


//Ja lisäksi Kettu on hajoittanut jo toisen näppäimistön yhden hiiren lisäksi. Siitä ennennäkemätön määrä kirjoitusvirheitä. Sorry.

Lapsen kammoittava raivo

Termos!

Päätin eilen vähän hoidella asioita joten pakkasin pikku Ketun vaunuihin ja suuntasimme kirjastoihin palauttelemaan kirjoja eli oikeaan kasa sarjakuvia. Tosin en minä täysin huijannut kun puhuin kirjojen palauttelusta. Sain nimittäin luettua luultavasti enimmäisen Oikean kirjan vuoteen. Ennen luin suhteellisen paljon sci-fiä, kauhua, fantasiaa sekä niiden väliltä. Nyt keskittymiseni ei ole riittänyt muuhun kuin sarjakuvien selailuun aamuyöstä sängyssä sen jälkeen kun Kettu on monottanut minua nenään/tisseihin/muualle tai Ville ahdistanut ihan seinän ja itsensä väliin, jolloin olen herännyt. Mahdottoman hieno valloittaja fiilis valtasi minut kun kirja oli luettu. Minä pystyin siihen!
Ilmeisesti aikaa on kun sen vaan päättää käyttää johonkin tiettyyn. Miksei kirjaan? No niimpä miksei.

Pääkirjastossa latoessani kirjoja sarjakuvia palautushihnalle puhelin alkoi soida. Hätäpäissäni kirjaston puhelin hiljaisuuteen vedoten painoin puhelimen hiljaiseksi ja samalla sekunnilla Kettu keksi että hänen pitää saada tuo juuri hiljennettu vehje. Ai samperi sitä kiljuntaa ja kyynel tulvaa jonka tyttö tuotti kun hänen tahtonsa ei toteutunut. Pää painuksissa ja nolona kiiruhdin ulos samalla koettaen rauhoitella lasta. Ei niin mitään vaikutusta millään sanomallani, silityksillä, sylillä.. Millään! Paitsi lopulta sillä kun annoin periksi ja ojensin hänelle puhelimen. Kappas! Ilme kirkastui. Rattaissa istui jälleen hymyilevä äidin oma mussukka tosin hyvin räkäisenä äskeisestä huutamisesta.

Näitä raivokohtauksia on alkanut sadella silloin tällöin jos Kettu ei saa mitä haluaa. Kauhulla odotan aina sitä seuraavaa purkausta. Mitä voin tehdä? Onko pakko antaa suosiolla periksi? Pitävätkö kuuloetäisyydellä olevat tyypit minua aivan hirviönä kun annan lapsen kiljua/tyhmänä kun en osaa häntä hiljentää? Olenko hirviö jos en anna periksi? Emilia kirjoittikin aiheesta suhteellisen hyvän postauksen. Silti en tiedä mitä teen. Mitäs itse teet raivokohtauksen sattuessa? Oma mieheni leppyy ruoalla ja mahdollisella hetkellä Nintendon seurassa. Minä juttelemalla ja hampurilaisella.

Meikä kammoaa raivareita. Kaikkien. :<<

Lahjottu mansikoilla. 

Kirja oli btw Gisellen kuolema jonka on kirjoittanut Siiri Enoranta. Riipaiseva pätkä.

Kirjoittamisen vaikeus

Moro. Olen yrittänyt käydä kirjoittamassa tänne useampana päivänä mutta jostain "kumman syystä" kaikki postaukset pysähtyvät keskeytykseen ja jäävät lojumaan pelkkinä luonnoksina. Raakileista en kykene jatkamaan koska kiukkuni kasvaa suunnattomasti jo pelkästään niiden luonnosten olemassaolon takia. Miksi minä en saa kirjoittaa rauhassa?

Tänään kun pitkästä aikaa sain taas hyvän innon päälle niin eipähän siinä mennyt muutamaa minuuttia kauempaa kun Ville päättää alkaa pesemään ikkunoita joita ei ole kukaan pessyt vuoteen. Siis juuri tänänä ja juuri nyt kun minä aloin päivittämään pitkästä aikaa blogiani. Tämä meinasi samalla myös sitä että kirjoitusrauhani oli mennyttä.

Arvata saattaa että minua suututti ja kovasti. Nytkin vielä ihan älyttömästi.

Eipä ihme kun en osaa enää ajatella järkevästi lähes missään tilanteessa. En saa olla IKINÄ yksin kotona rauhassa tekemättä mitään pakollista. Kaipaan omalle sohvalle lösähtämistä kirjan ja hunajateen kera Yksin. Saada ajatella hetken jotain täysin muuta ja tärkeimpänä kaikesta saada jotain uutta ajateltavaa. Aivoille virikkeitä! Voi kulkaa niitä minä kaipaan ja kovasti kaipaankin.





Tähän aivottomaan ketutukseen ei ole soveliaita kuvia olemassa.