keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Moro moro osta poro

Morjens kamut.

Sehän on kuulkaas sillä lailla että tuo oikea elämä on vienyt aikani lähes kokonaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Päivitys on jäänyt osittain siksikin etten halua tuoda jo hurjasti kasvaneen tyttäreni kasvoja enää tänne. Lukijoita Ketustelulla nyt ei ole hurjia määriä, mutta kyllä mua vähän jännittää koko asia. Onhan kyseinen asia ollut tapetilla jo pidemmän aikaa.

Pikakuulumisia heti tai sitten ei mitään.

Kettu on aloittanut kuviskerhon! Ja voi mahdoton sitä huudon ja äkäisten
- En halua mennä perhoon! >:( -kommenttien määrä josta kärsimme koko perhe vielä hetki sitten. Alkuajoilta minulta jäi mieleen kuinka ajoivat hienosti vanhemmat äkkiä ulos välttääkseen suuremmat tunneryöpyt (kaikilta). Eka kertani oli aikamoinen katastrofi. Kettu jäi huutamaan perääni pää punaisena kerhonvetäjä Tuulan sylissä minun painaessa äkkiä sieltä pois. Joku toinenkin lapsi taisi itkeä. En ole enää edes siitä varma kun kuulin vaan oman lapseni kiljunnan ja päässäni jyskytti
 Olen hylännyt lapseni. Olen hylännyt hänet.

Mutta nyt. Voi nyt!  Kerho on siisti paikka ja sinne on kiva mennä. Arvostan myös sitä että siellä käytetään paljon kierrätysmateriaalia. Esimerkiksi lapset saavat paperiksi käyttöönsä koulusta poistettuja pistekirjoituskirjojen sivuja. How cool is this? Sanon että uber coolia!

Joskus olen onnistunut hivuttautumaan hakureissulle niin ajoissa että kerhohetken salakuuntelu on ollut mahdollista. Sisältä kuuluu ilon kilahduksia, naurun mekkalaa, arvauksia ja lauluja. Meidän neiti on tottakai eniten äänessä. En tiedä johtuuko se kenties siitä että hänellä on kantava ääni vai siksi koska äitinsäkin on aikamoisen puhelias tapaus? 
 .
Tuleva aviomieheni (kyllä, hän on viimeinen lupautunut!) Ville työstää uutta osaa sarjakuvastaan työhuoneella. Kaikkien meidän kolmen yhteisen ajan kustannuksella hän tekee sitä usein myös viikonloppuisin jos ei satu olemaan soittelemassa. Minä taas aherran viikkoni murmelina toimistorottana. Perus arkea siis.

Tässä kuvakaappauksia instagramistani etteivät silmät kuivu kuoppiinsa lukemisen vuoksi. Huh.



torstai 26. kesäkuuta 2014

Ihan tavallista

Normaali keskustelu tyttäreni kanssa illalla nukkumaan mennessä.


-          Äiti, eihän mörköjä pelätä eihän?  Eihän pelätä mörköjä eihän?
-          Ei pelätä. Ei tarvii pelätä mörköjä.
-          Mörkö se lähti piiriin. Mörkö se lähti piiriin. Mörkö se lähti piiriin.


Vai pitäiskö?

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Hiekkaa suuhun ja kaverille kanssa.

Mou.

Luulin vielä hetki sitten että olisin ehtinyt kerätä paljon jaettavaa pääkoppaani mutta ei. En ole. Olen vaan juossut pää kolmantena jalkana paikkoihin kuten töihin tai sitten vaan coolisti ollut tekemättä mitään tärkeää. Paitsi tietysti hengannut pienen neidin kanssa.

Villen ystävä mielikuvitus Kalle halusi järjestää mieheni syntymäpäivien kunniaksi jotain pientä joten juhlittiin pienellä porukalla. Itse sankari oli armottoman pahanolon vallassa Kahvillassa edellisillan vietettyään. Kuulemma saan syyttää hänen veljeään. Kiitos Andy, kiitos. Veljekset kera mielikuvitus Kallen muistivat Villeä uudella Wii U:lla pelattavalla Mario Kartilla. Se on siis Super Mario hahmoilla pelattava autoratapeli erikoisine välineineen.  Mario-pelit ovat muutenkin kovassa suosiossa meidän isompien Nintendo-fanien keskuudessa. "Supper Maariota. Pelataanko Supper Maariota? Pelataako?" Kuuluu usein hänen samalla kantaen jotain useista Mario-peleistämme luokseni. Yleensä käsken pistämään pelin takaisin mutta välillä hellyn ja pistän levyn konsoliin. "JEEEEE! Pelataan!"




Olemme viettäneet tätä nykyä aikaa naapureiden kanssa. Joskus mainitsin että alku ei mennyt kovin hyvin (ovemme edessä olevan (?) tupakkapaikan vuoksi) mutta nykyisin voisin sanoa meidän olevan jo aika hyviä kamuja. Lapset odottavat toistensa seuraa, käyvät kyläilemässä, jakavat samat vesilammikot ja syövät hiekkaa vuorotellen hiekkalaatikolla suoraan lapiosta. Hassut pikkutontut. Hiekan syömistä en ymmärrä enkä usko että lapsetkaan. Taisi olla vaan jotain millä hauskuuttaa toista eli tyhmää yhteistä tekemistä.

Eräs ilta päätimme tarjoilla pienille iltapuuroa ulkona. Naapurin poika keksi että "Nyt Kettu, karataan!" ja he lähtivät viipottamaan puurolautasia ja meitä hämmentyneitä äitejä karkuun.







keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Party party all day long!

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, tuntui sää olevan Ketun syntymäpäiväjuhlia vastaan. Leivoimme Villen kanssa aamun ja voi kuinka toivoimmekaan sään selkeytymistä. Välillä näytti ihan hyvältä mutta sitten sade taas iski ropisten kattopaneelejamme vasten. Tip tip tip tip tipeti tap. Helvetti sentään. Ville ei suostunut miettimään kakkosvaihtoehtoa, se oli turhan rankka. Nimittäin ahdas ja kuuma asuntomme. Heitin myös muita ideoita joista ehkä ällöin oli pesutupamme. Kaiken manaamisen ja toivomisen päätteeksi aurinko voitti ja pilvet lipuivat jonnekin muualle. Juhlat ulkona saattoivat alkaa. Arvon juhlavieraat joutuivat heti saavuttuaan hommiin eli kantamaan ja järjestämään ympäristöön vähän sitä juhlan tuntua. Hyvä tuli ja hyvät juhlat oli. Lapsivieraiden puolesta pieniltä kähinöiltä ei vältytty mutta me isommat osasimme ottaa iisisti tuoremehun äärellä. Suurimmat erimielisyydet tulivat esille tavaroiden käytöstä eli kuka saa pukata vauvanukkea ja kuka ajella potkupyörällä.  ”MINUN! Anna tänne se.”  Mitään älyttömiä sokeriövereitä en usko kenenkään vetäneen koska sitä huumaavaa ainetta oli niin vähän tarjolla. Mielestäni hedelmät ja kasvikset ajoivat ihan hyvin asiansa näissä kemuissa. En näe mitään järkevää syytä alkaa syytämään sokerisia naminameja ennen kun lapsi osaa sitä itse haluta. Loppu huomautuksena; Mieheni oppi syömään karkkia vasta tutustuttuaan minuun.. Sori Ville ja + 10kg.
Ketun tädit olivat matkanneet kaikki kuka mistäkin Suomen kolkasta luoksemme juhlahumuun. En uskonut ennen kun se oli totta. Harmi ettemme ehtineet viettää aikaa kimpassa kemuissa.

Ai niin, oli lystiä!


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

La-La means i love you (tai ihan vaan lauantai)


Oi joi mitä kelejä. Oi joi mitä päiviä. Lauantaina olin esim. Yellow housen avajaisssa Vellamonkadulla. Siellä soi aika paljon musiikki ja tunnelma oli mukavan leppoisa. Kiitos Marialle joka mahdollisti tämän. Minäkin aika randomina paikalla hengasin mutta hengasimpa silti. 

Ihana ihana ihana Laura Moisio. 
Satan's Fingers toimi!


Ja no, Lassi! Tykkään.
Tuttu keikkayleisö.


Kävin myös vähän keilaamassa työkamujen kera. Piikki oli auki mutta join vain yhden lonkeron. Mikä mua vaivaa? Kuitenkin söin sitäkin enemmän työpaikan laskuun. Sori.

Sieltä pyöräilin takaisin nauttimaan keltaiselle talolle eli näpräämään uutta kännykkääni seurassa. Tapasin siellä kännykän koskettelun lomassa jonkun valokuvaajamiehen joka meidän hetki juteltuamme tajusi minun olevan Villen tyttöystävä. Kuulemma murre, cthulhu ja suunnattomat pelikokoelmat todistivat sen. Taustoistamme voisin sanoa että olen nähyt kyseisen miehen selän ja sivuprofiilin kerran aiemmin. En ole varma näkikö hän minua silloin koska työskenteli ahkerasti.


Myöhäisempää iltaa vasten nostin tipahtaneet ketjut takaisin pyörääni ja lähdimme Jaden ja Even kera Rauhaniemen rantaan. Kettu oli yökylässä ämmillä joten ei tarvitse ilmoitella sossuille että valvottaisin lasta tahallani yömyöhään. Mielihalu uimisesta oli kova ja sinne myös menimme. Paitsi Eve joka ei järveen uskaltanut. Idean äiti feidasi oman ideansa. Ymmmärrän sen koska edes pienet tytöt eivät kyenneet uimaan siinä jääkylmässä vedessä. Melkein näin vielä jääpalikoita siellä täällä. Nyt on toukokuu! Aika herkkusienenä olin sen pulahtamisen jälkeen. 

Nyt jatkan Ketun kaksivuotis kemujen uusiksi pistämistä (ulkona sataa ja ukkostaa). Tarkoitus oli juhlistaa ulkona neitiä koska kotimme on kuin sauna. Vihtomaan mars!

perjantai 23. toukokuuta 2014

Me tytöt ja vähän muita.

Vaikka asummekin kaupungissa, olemme Ketun kanssa sen verran onnekkaassa asemassa että pääsemme silloin tällöin ihastelemaan komeita hevosia ja maatilan meininkiä. Kyseisellä tilalla on myös pörröinen Martti-kissa joka pitää minua jonkinlaisena lepotuolina. Ja ei, en ole nostanut kissaa päälleni, hän kiipeää aina itse.
 
Ei mulla nyt muuta.
 
Mou.
 


keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Takinkääntäjä


Joskus sanoin että en niinkään välitä urheilusta. En pidä siitä edelleenkään jos mietin asiaa liikunnan kannalta. Pyöräilystä, lautailusta, uimisesta, tankoilusta ja ilma-akrobatiasta (kankaat sekä renkaat!) sen sijaan pidän. Ajattelen ne kaikki ennemmin aivojumppa harrastuksiksi.Paitsi pyöräily joka on selkeästi vain fiksuin tapa liikkua. 

Mutta nehän ovat kaikki liikunnallisia harrastuksia! Missä kohtaan ajatteluni käänsi ne mukavaksi? Sama se, mutta kelpaa.

Välillä oikein tärisen jännityksen riemusta ennen tunnin aloitusta. Jo se että varaan itselleni tuntipaikan jostain aiheuttaa kivaa kihelmöintiä vatsassa sekä kämmenissä. Enkä nyt edes meinaa mitään pientä kiherrystä vaan aika suurta.

En osaa silti vieläkään käsittää että harrastan liikuntaa. Wtf minä. 

Löytykö kohtalotovereita? Ensin vihataan mutta ehkä ei sittenkään kohta..


Hyvin hikiset pyöräilykamppeet ja edelleen hikinen minä arkivaatteet niskassa. Kuva siksi koska värimätsäys vahinko.



torstai 15. toukokuuta 2014

Piirretään JOOO!


Suuressa suosiossa ovat kellot, ympyrät ja viivat. Monesti meitä isompia kehotetaan topakasti jäljentämään neidin jalat ja kädet paperille. Viimeviikolla hän oivalsi myös valmiiden kuvien värityksen hienouden. Ehkäpä syntymäpäivälahjaksi tulee värityskirja tai kaksi.

Kuvat tehty yhteistyössä Ketun kanssa.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Ystäväni, pelastajani.

Tässä viimeaikana olen joutunut tukeutumaan ystävieni apuun Ketun hoidossa. Sehän ei ystäviäni ole haitannut, päinvastoin! He rakastavat Kettua vähintään yhtä paljon kuin tyttö heitä. Saikulta tuli jopa nurinaa asiasta kun selvisi että hän vahtisi vain Ketun unta minun ja Villen ollessa armottomasti bilettämässä naamiaisissa. Bileet sujuivat ja Saikku oli ottanut Ketun kainaloonsa jossa uni maistui.


Sarde taas sai osakseen iltavuoron eli Ville lähti Vastavirralle keikalle ja minä olin tapani mukaan töissä. Kotiuduttuani kuulin Ketun hihkuvan ”Kiva päivä! Kiva päivä!”  Noilla tytöillä oli siis ollut mukavaa yhdessä. Mitäpä muuta olisin odottanut? Sarde on hyvää seuraa ja minähän sen myös tiedän. Silti minua kylmää aina ajatus siitä josko Kettu onkin kiukkuisella tuulella. Hän on nimittäin sitä aika usein ja paljon. Heillä oli mennyt kaikki hyvin joten huokaisin helpotuksesta ja tein meille jäätelöannokset. Neiti Kettukin vaihtoi omalta jogurtti kupiltaan minun lautaselleni. Olkoon.. Yliannostus sokeria yötä vasten ei silti estänyt nukahtamista kivan päivän jälkeen  

Me ollaankin viimeaikoina tehty yhteisiä naisten reissuja milloin minnekin. Ideaparkissa käytiin sovittelemassa kenkiä (huudon kanssa pois), Ikeassa kiertämässä, Saikun muuttohommia, tallilla Even kanssa,  Birgitan polulla ja vaikka missä muuallakin. Aina jos ehdotan lähtöä jonnekin Kettu hihkaisee, ”Joo, autolla yhdessä!” Hän on tykännyt naisten reissuistamme kovasti.

Aika mahtipontinen otsikko. Heh. Totta se silti on.

Punainen lanka katosi jo aikaa sitten. Ehkäpä ensikerralla sellainen?

maanantai 28. huhtikuuta 2014

It's just a perfect day.

Tavallinen päivä.

Istuimme bussissa ja kysyin että passaisiko sitä käydä vielä kaupassa ennen kotiin menemistä? Joo kauppaan! Sain vastaukseksi.

Kiertelimme hetken aikaa ja mietin mitä kaikkea sitä nyt taas tarvitsisikaan. Ketale ihastui erivärisiin mutta läpikuultaviin keittiötarvikkeisiin. Monta kertaa kakkua leipovana ihmisenä muistin että on tullut kiroiltua monesti leikkaus tilanteessa sitä kakkulapion puuttumista. Kettu valitsi meille sinisen lapion jota hän heilutteli onnessaan kuin Link löytäessään jotain hienoa. Suunnistaminen kassoille ei ollutkaan mikään piece of cake. Tyttö halusi syliin ja minun piti totta kai samalla työntää lastenrattaat kapeita käytäviä pitkin päämääräämme. Kakkulapio viuhui silmäkulmassani, ei mitenkään uhkaavan näköisesti, mutta silti osuen todella kipeästi kuitenkin silmääni. Säikähdin ja tyttökin säikähti niin että alkoi itkeä. Minun vasen silmänikin itki. Toivon että näkö ei mennyt ja että tyttö ei karkaisi samalla silmääni pidellen näkökyvyn ollessa yhtä blur kuin teininä ihoa kuviin muokattaessa. Jostain sain voimaa maksaa pienet ostoksemme (kakkulapio, aurinkopuuteri ja ale ripsiväri) jonka jälkeen sujautin pelottavan sinisen muoviesineen takaisin Ketun pieneen kämmeneen. Hän lopetti raivoamisen ja nyyhkytysten lomassa sanoi minulle Rakas. - haluten takaisin syyliini. Sylistä uskalsi kassan neidille myös huikata Kiitos Heippa.




Terveisin,

Ylpeä punasilmä-äiti. 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Jos sun lysti on niin kaikki tämä tee. Tai vaan osa.

Kipitin pikapikaa töistä kotiin jotta pääsisimme Villen kanssa tekemään jälleen läpystä lastenvahti vaihdon. Matkaani tuli mutka koska kuulin yhtäkkiä jostain läheltäni kiljuntaa ja avunhuutoa. Käännyin hieman reitiltäni ja näin nuoren n.7-10-vuotiaan pojan juoksemassa kauhuissaan haukkuvaa koiraa pakoon. Hän itki holtittomasti juostessaan ja minä juoksin pojan sekä hänen takana tulevan ystävänsä kiinni. Juttelin poikien kanssa hetken enkä vaan osannut jättää asiaa siihen. Lähdin etsimään kiusaajakoiraa sekä hänen ulkoiluttajaansa. Tieni vei läheisen talon ovelle joka kolahti aikaisemmin kiinni.
Oven avaa lauma nuoria tyttöjä joista pienin, arviolta samaa ikäkuokkaa kuin kauhistunut poika ystävänsä kanssa, oli äsken ulkona koiran kanssa.

Olitteko kenties äsken ulkoiluttamassa koiraanne?

Juu.

Et sattumoisin huomannut että se olisi purrut poikaa?

En.

Se poika itkee tuolla ulkona.

Juu.

Asuuko teidän naapurissakin koiria? Saattoihan se olla joku toinenkin koira?

Juu.


Tytön äitikin liittyy mukaan keskusteluun ihmetellen minua heidän ovellaan.

Silittikö joku koiraa? Äiti kysyi.

Ei.

ym.. 

Tytön äiti lupasi vielä jututtaa lastaan asiasta. Minä en voinut tehdä muuta kun toivoa ääneen että pojalta pyydettäisi anteeksi jos heidän koiransa oli purija. En ole varma pahoittelinko edes heillä käyntiäni (turhaan?) mutta poistuin paikalta poikien luokse.

Purtu poika ei enää itkenyt mutta selvästi hän oli hämillään ja vielä hieman järkyttynyt tilanteesta. Kerroin että syyllistä ei löytynyt ja kehotin kysymään vanhemmiltaan ovatko pojan rokotukset kunnossa sekä puhdistamaan mahdollisen haavan. Poika kysyi minulta kellonaikaa ja sen osoittaessa jo liikaa he molemmat juoksivat etsimään kaveriaan.


Toivon ja odotan sitä että jos näkee vääryyttä, aikuinen menee väliin. En tällä meinaa mitään hullua kauhkoamista vaan ihan reilua keskustelua. Oletko ok? Voiko auttaa jotenkin? Lapset ottavat myös reiluudesta mallia ja useimmiten asiat voidaan selvittää ilman suurempaa härdelliä. 

Reiluutta kaikille tasapuolisesti eikö? Oli lapsi sitten minun, sinun tai jonkun muun? :)

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Back in business.




Myöhäistä huomenta. Onhan tuo kello jo melkein yhdeksän aamulla.

Meikä koettaa nyt oikeasti ryhdistäytyä tässäkin, vihdoin. Luvattu on monesti mutta silti mitään ei ole tapahtunut. Olen sentään alkanut jälleen lueskella lemppari blogejani. Joihinkin jopa jättänyt merkkini, joihinkin taas en. Minullahan ei oleensä ole mitään kovin kehittävää sanottavaa vaikka kommentteja on kiva saada. Yleensä kommenttien jättäminen kaatuu siihen että puhelimeni on vain liian hidas. On ollut mieletöntä huomata että monet lukemani blogien tyyppit ovat taas raskautuneet! Jopa saaneet uuden vauvan jo rakastettavakseen ja hoidettavakseen. Meillä ei mitään sellaista ihmettä ole tapahtunut. Tai tapahtui mutta ei. Sinnitellään näillä mitä on.

Meidän kolmen hengen poppoolle kuuluu silti ihan mukavaa. Olen saanut voimaa joka viikkoisesta harrastuksestani tangolla sekä nyt uutena lisänä ilma-akrobatiasta kankailla. Myös rengastrapetsi kiinnostaa mutta en omista vielä tarvittavia lihasvoimia. Aktiivisesti olen harrastanut synnytyksen jälkeen vasta nelisen kuukautta ja se on tuonut huomattavan positiivisen muutoksen vireystilaani. Jos ketään kiinnostaa niin voin heittää joskus jotain juttua harrastuksestani enemmänkin. Muuten käyn töissä mutta siltäkin rintamalta kuuluu sen verran uusia tuulia että olen vihdoin saanut vähän aamuvuorojakin pelkän puuduttavan ja sosiaalisen elämäni pilanneen illan lisäksi. Siksi ajattelinkin että nyt minulla olisi mahtava tilaisuus myös saada blogi käyntiin koska ehdin ja pystyn tehdä asioita. Näen ihmisiä ja käyn paikoissa Kettu keikkuen olkapäilläni tai rattaissa. Keikoilla käyminen sekä muut iltamenot ovat edelleen haastavia koska en haluaisi pistää tyttöä yökylään. Ämmi ei yleensä suostu hoitamaan lastani kotonani. Yhteisistä iltamenoista Villen kanssa voimme vain kuvitella. Villen kanssa olemme kuitenkin nähneet parin kuluneen viikon aikana enemmän kuin normaalisti koko kuukautena.  Se tuntuu hyvälle. Silti aika jonka hän viettää kanssamme on pois uudesta sarjakuvasta johon hänen pitäisi keskittyä eli tottavieköön tunnen huonoa omaatuntoa varastamallani aikaa hänelle tärkeästä työstä.

Asuntomme on edelleen hävityksen kauhistus. Ei kukaan haluaisi ostaa todella halvalla Traxin akustisia rumpuja? Sellainen musta sisustuselementti koristaa ja vie tilaa olohuoneestamme nykyisin. Sopisi hyvin esimerkiksi mustavalkoiseen kotiin tai sitten ihan oikeaksi soittimeksi. Pistäkää viestiä kiinnostuneet. Kettu siivoaa joskus tavaroitaan mutta yleensä ei. Silti se pahin sotkia on kyllä tämän talon emäntä itse.

Nyt lattiallamme köllöttää Villen kolmesta veljeksestä kaksi. Onneksi pääsiäisen antamat lomapäivät toivat veljeksiä samaan kaupunkiin. Ehkä käytän kohta hirmuvaltaani ja potkin pojat ylös että pääsen imuroimaan.. No niin, palataan tyypit! :)

perjantai 21. helmikuuta 2014

Tässä minä paljastan

Momomoou.
Meikästä ei ole kuulunut mutta syystä. Töihin paluu otti hiukan liian raskaasti. Jotain pientä ehdinkin mainitsemaan kuukausia sitten. Huomasin samalla oman henkisen ja fyysisenkuntoni hurjan laskun alaspäin. Puntarin lukemat taas alkoivat kohota ylöspäin aina siihen saakka että saavutin lievän ylipainon. Olin alakuloinen, ehkä hieman sitä masennustakin. Näin ainoastaan niitä kamuja jotka kävivät luonani. Heidän seurassaan tsemppasin ja nautin. He leikittivät Kettua ja naurattivat minua. Makasin paljon sohvalla eikä aamulla sängystä nousemisesta meinannut tulla yhtään mitään. Se oli vaan pakko koska eihän pieni lapsi itseään hoida. Parisuhde oli(on) koetuksella koska emme nähneet ikinä. Puolet päivästä minä vietin aikani Ketun kanssa ja Ville taas huiteli luonnoslehtiönsä kanssa työhuoneellaan. Osat vaihtuivat lähes tasan silloin kun oli minun vuoroni juosta bussin kautta töihin. Kotiin päästyäni illalla läsähdin tietokoneelle vahtaamaan jotain sarjaa suuret eväät seuranani. Lopetin kokonaan ulkona käymisen. Tai, kävinhän minä harvoin ruokakaupassa ja ne työmatkat totta kai.
Lopetin oikeastaan kaiken kivan mistä olin ennen nauttinut. En jaksanut tehdä mitään. En edes halunnut tehdä mitään. Ystävyyssuhteet kärsivät. Saatoin keksiä huonoja tekosyitä perumaan sovittuja tapaamisia jotta voisin vaan rypeä lattialla. Unohtelin asioita. Unohdin kaiken. Kettu turhautui aamupäivien sisällä oloon ja alkoi kiukutella minulle tavallista enemmän.  Kotonaolo aiheutti ahdistusta koska en jaksanut lähteä minnekään ja tunsin vaan olevani kotini vanki sekä sen orja. Olin muuttunut entisen itseni vastakohdaksi. 
Vähän aikaa sitten sain puhelun vanhentuneen sokeriseurannan lähetteen vuoksi. Itkin bussissa puhelimeen että eihän minulle ole edes kerrottu koko lähetteestä. Sovimme tapaamisen ja kukaan ennen häntä ei ollut ottanut tosissaan lihomistani. Kaikki olivat vaan vähätelleet kilojani. Joku kohteliaisuuttaan ja toinen taas ei välttämättä osannut arvioida mustien väljien vaatteideni alle.
Nyt olen ollut itsekäs ja aloittanut harrastamaan kerran viikossa. Yksi tunti joka on vain minua varten. Ihana tunne! Pyrin vielä toiseenkin mutta sen aika ei ole vielä. Pikkuhiljaa keräilen voimiani ja myönnän olevani vähän heikossa jamassa. Minulla on edelleen uskomattomat univelat ja järjettömät säkit silmieni alla. Ei riitä cover it all -paletti. Tästä se lähtee. Itseni kasaaminen. 
---
Ei kannata kerätä sisäänsä liikaa kurjia asioita vaan antaa niiden tulla ulos. Väkivaltaan en ketään yllytä mutta jos vaikka itkettää niin antaa tulla vaan ja kunnolla. Ystävät ja perhe varmasti tsemppaavat ja vetävät sieltä syvimmästä ojasta jos antaa mahdollisuuden.
Alan myös pikkuhiljaa aktivoitumaan lemppari blogien parissa. Varautukaa epämääräisiin kommenteihin.. Mitäs porukalle kuuluu? Toivottavasti mukavampaa kuin menneille kuukausilleni. Heh.