It's just a perfect day.

Tavallinen päivä.

Istuimme bussissa ja kysyin että passaisiko sitä käydä vielä kaupassa ennen kotiin menemistä? Joo kauppaan! Sain vastaukseksi.

Kiertelimme hetken aikaa ja mietin mitä kaikkea sitä nyt taas tarvitsisikaan. Ketale ihastui erivärisiin mutta läpikuultaviin keittiötarvikkeisiin. Monta kertaa kakkua leipovana ihmisenä muistin että on tullut kiroiltua monesti leikkaus tilanteessa sitä kakkulapion puuttumista. Kettu valitsi meille sinisen lapion jota hän heilutteli onnessaan kuin Link löytäessään jotain hienoa. Suunnistaminen kassoille ei ollutkaan mikään piece of cake. Tyttö halusi syliin ja minun piti totta kai samalla työntää lastenrattaat kapeita käytäviä pitkin päämääräämme. Kakkulapio viuhui silmäkulmassani, ei mitenkään uhkaavan näköisesti, mutta silti osuen todella kipeästi kuitenkin silmääni. Säikähdin ja tyttökin säikähti niin että alkoi itkeä. Minun vasen silmänikin itki. Toivon että näkö ei mennyt ja että tyttö ei karkaisi samalla silmääni pidellen näkökyvyn ollessa yhtä blur kuin teininä ihoa kuviin muokattaessa. Jostain sain voimaa maksaa pienet ostoksemme (kakkulapio, aurinkopuuteri ja ale ripsiväri) jonka jälkeen sujautin pelottavan sinisen muoviesineen takaisin Ketun pieneen kämmeneen. Hän lopetti raivoamisen ja nyyhkytysten lomassa sanoi minulle Rakas. - haluten takaisin syyliini. Sylistä uskalsi kassan neidille myös huikata Kiitos Heippa.

Terveisin,

Ylpeä punasilmä-äiti.