Päätin eilen vähän hoidella asioita joten pakkasin pikku Ketun vaunuihin ja suuntasimme kirjastoihin palauttelemaan kirjoja eli oikeaan kasa sarjakuvia. Tosin en minä täysin huijannut kun puhuin kirjojen palauttelusta. Sain nimittäin luettua luultavasti enimmäisen Oikean kirjan vuoteen. Ennen luin suhteellisen paljon sci-fiä, kauhua, fantasiaa sekä niiden väliltä. Nyt keskittymiseni ei ole riittänyt muuhun kuin sarjakuvien selailuun aamuyöstä sängyssä sen jälkeen kun Kettu on monottanut minua nenään/tisseihin/muualle tai Ville ahdistanut ihan seinän ja itsensä väliin, jolloin olen herännyt. Mahdottoman hieno valloittaja fiilis valtasi minut kun kirja oli luettu. Minä pystyin siihen!
Ilmeisesti aikaa on kun sen vaan päättää käyttää johonkin tiettyyn. Miksei kirjaan? No niimpä miksei.
Pääkirjastossa latoessani
Näitä raivokohtauksia on alkanut sadella silloin tällöin jos Kettu ei saa mitä haluaa. Kauhulla odotan aina sitä seuraavaa purkausta. Mitä voin tehdä? Onko pakko antaa suosiolla periksi? Pitävätkö kuuloetäisyydellä olevat tyypit minua aivan hirviönä kun annan lapsen kiljua/tyhmänä kun en osaa häntä hiljentää? Olenko hirviö jos en anna periksi? Emilia kirjoittikin aiheesta suhteellisen hyvän postauksen. Silti en tiedä mitä teen. Mitäs itse teet raivokohtauksen sattuessa? Oma mieheni leppyy ruoalla ja mahdollisella hetkellä Nintendon seurassa. Minä juttelemalla ja hampurilaisella.
Meikä kammoaa raivareita. Kaikkien. :<<
 |
| Lahjottu mansikoilla. |
Kirja oli btw Gisellen kuolema jonka on kirjoittanut Siiri Enoranta. Riipaiseva pätkä.
Älä vaan anna periksi jotta tyttö hiljentyisi! Kyllä lapset nopeasti oppii ettei huutamalla saa tahtoaan läpi.
VastaaPoistaNäin toivon minä ja varmasti moni muu. Sisi että oppisi nopeasti tuon. Siihen saakka varmaan isken päätäni nolona seinään (hiljaa).
PoistaNo kotona on hyvin aikaa rauhoitella ja koittaa olla päättäväinen, mutta täällä on kans yksi joka rauhoittelee lapsen keinolla millä hyvänsä, kun pitäis saada jotain tehtyäkin varsinkin kaupungilla. Ei siitä terroristia tule, vaikka antaisit välillä periksikin. Ihan normaalia on välillä luovuttaa, kaikissa jutuissa. :) Ja et ole ainoa, joka lykkää puhelimen lapsen käteen raivokohtauksen sattuessa kirjastossa tai kaupan kassalla. Eikä se siitä lapsesta tee sen huonompaa, saatika susta äitinä! :) Joten ei huolta, näille "mä haluuuuuuun!!" tappeluille on aikaa kotonakin, kun ei ole kiire minnekkään eikä huuto ja riekkuminen häiritse ketään. Tokihan sitä voi alkaa vääntämään missä tahansa, mutta ei se ole kenenkään etu, jos äiti pitää pintansa kaupan kassalla ja alkaa pitelemään uhmaista lasta, kun jono kasvaa takana kohisten. Itse koitan välillä siirtää lapsen ajatukset muualle tyyliin, että hei kappas lehmä sattui just lentämään huomasitkos?
VastaaPoistaMeikä tekee muuten tuota samaa hämäys taktiikkaa! Välillä toimii ja sitten voikin äiti olla coolisti onnistuneen hämäyksen ansiosta. ;) Ou jeeeeah.
PoistaKamalaahan se on kuunnella jonkun toisen lapsen itkua saatika sitten omansa. Kotona tosin asiat ovat ihan erillälailla. Ei tarvitse miettiä muita (paitsi naapureita). Eilen käytiinkin naapurin kanssa keskustelua siitä että kuinka paljon meidän ikkunan auki pitäminen häiritsee heidän eloaan.. :D Hehehe. Oli kuulunut vain päivällä kiljuntaa ei sen pahempaa onneksi.
Samanlaisia ajatuksia myös täällä. Tosin raivarit on keskittyneet kyllä vielä tänne kotiin. Ei me anneta periks just ton takia, ettei se opi saamaan huutamalla sitä, mitä se just sillä hetkellä haluaa. Elämässä on kuitenki opittava sietämään myös pettymyksiä jo pienestä pitäen. Tai ainaki me ollaan tehty niin. Hyvällä omallatunnolla eikä ajatella olevamme mitään huonoja vanhempia ja kasvattajia sen takia.
VastaaPoistaMmh tuolleen kyllä kun ajattelee. Tosin en tiiä yhtään oonko itse olltu skitsoilevaa sorttia (eikö kaikki ole??) pienenä lapsena. Äiti ei oo tosin sellainen kieltäjä tyyppi muutenkaan. Pitää kysyä asiaa! :D Mua alko tosi kovasti kiinnostaan asia että vaikuttaako se kieltäminen tai kieltämättömyys.
PoistaMutta julkisilla paikoilla VIHAAAAAAN kaikkea huutamista. Äääh. Se on teilläkin luultavasti kohta edessä. Tsemppiä vaan!
Mä just tänään kerroin (lapsettomalle) kaverilleni tuosta meidän pikku-uhmailijasta, joka todellakin näyttää myrskyn merkit kun joku asia ei mene niinkuin hän haluaisi... Pojalle on tullut tärkeäksi yksi Teletappi-jakso ja hän selkeästi pyysi sitä eilen (=raivosi kun en pistänyt pyörimään), kun piti mennä syömään. Mies sanoi, että anna katsoa se jakso ensin kun sillä se rauhoittuu ja mä taas sanoin että No en, koska nyt on ruoka-aika että sen jälkeen voi sitten ehkä katsoa ja juuri sen takia en pistänyt, koska näin millaiset kilarit puolitoistavuotias veti yhdestä Teletappi-jaksosta :D Ei tuommosen pikkusen tartte olla vielä niin riippuvainen mistään televisio-ohjelmasta tai elektroniikasta, että ruokakin jäähtyisi sillä aikaa :D Oon niin ylpeä kun en antanut taaskaan periksi, kun kyllä se siitä jossain vaiheessa rauhoittuu kumminkin, vaikka vanhemmat välillä tarvitsevatkin pitkän pinnan.
VastaaPoistaPiti vielä lisätä, että niinkuin tuossa ylempänä toinen kommentoi samaa, että kaupungilla ja julkisissa paikoissa ollaan vähän lepsumpia, että poika saa syödä vaikka kaikki rusinarasiat kerralla jos kerran maistuu ja pysyy tyytyväisenä :DD
PoistaHehe. Teletapit ovatkin KELEtapit.. Jeps. Nytkin Kettu huutelee tässä vieressäni "Pai. Pai." Pitäsi laittaa pyörimänä mutta en varmana. :D
PoistaKoin kauhunhetkiä toissapäivänä taas tytön raivon kanssa.. Ääks.
Ite taidan kyllä olla yhtä huono niin kotona kuin muuallakin pitämään Äidin sana on laki -voimaa yllä.. Harjoitusta harjoitusta! Ääh. :D
Meillä on hiukan se, että kotona saa tunteet kuohua ja tunteet saa kyytiä. Mutta julkisilla paikoilla käyttäydytään niin kuin pitääkin. Harjoitus tekee mestarin. Joskus se kiukku tulee ja sitten poistutaan ja mennään rauhoittumaan. Myöhemmin kokeillaan uudestaan. Näin minä olen tehnyt ja ei sitä tarvitse tehdä kuin maksimissaan muutaman kerran.
VastaaPoistaToivon kvoasti että meijänkin perheessä toimisi edes muutamalla kerralla.. Sellaiset kylmänhien karpalot otsalla nykyisin liikenteessä. Varsinkin kaupungilla. :D
PoistaMeillä Poikanen on kohta kolme eli juurikin siinä ihanassa uhmaiässä. Enää ei mene läpi lapsen huomion siirtäminen johonkin toisaalle, mikäli Poikanen päättää testata äidin hermoja kesken kauppareissun. Tähän asti julkisella paikalla on saatu uhmakohtauksia vain testimielessä, jonkin aikaa muistaa uhkaukset, ettei enää pääse mukanani kauppaan. Viimeksi kannoin huutavaa lasta Hämeenkatua kotiin ja näytin varmasti niin hurjalta, ettei yksikään ohikulkija ihmetellyt ääneen, kuinka Poikaseni oli niin pahalla päällä. Toisaalta eiköhän lähes kaikkien kuuluisi tietää, että pienet lapset saavat kiukkukohtauksia, myös julkisilla paikoilla ja se vain kuuluu kasvamiseen ja kehittymiseen. Tuskin kukaan vanhempi lastaan vie tarkoituksella kirjastoon tai kauppaan kiukkuamaan.
VastaaPoistaVoin vaan kuvitella kuin paineissas ja pahalla päällä oot ollut kun oot joutunut kantamaan kiukkuavaa lasta keskustan läpi.. Ehkä voisin itsekkin koettaa ottaa hätääntyneen ilmeeni sijasta sellaisen tosi äkäisen? Toimii ehkäpä! Testiin. ;D
Poista